Maailman ihanin tyttö valikuvaprojektiKuvakirjaNäyttelytVoimauttavan valokuvan menetelmäKoulutuksetMiina SavolainenYhteystiedotVieraskirja


Suomeksi    In English

Etusivulle

Prosessi tyttöjen kanssa


 

Ihanuudesta   Lastenkodista   Mediakuvista    Omakuvista   Satumaisuudesta   Kuvan voimasta


TYTTÖJEN AJATUKSIA

IHANUUDESTA

Maailman ihanin tyttö –projektin myötä syntyi lämpimän itseironinen ajatus tyttöydestä ja ihmisenä olosta: ihanuusteoria. Se tarkoittaa, että jokaisella on oikeus kokea olevansa erityinen olento, maailman ihanin. Ihanuus ei ole verrattavissa kenenkään toisen ihanuuteen. Ihanuuden kyseenalaistaminen aiheuttaa surua, häpeää ja kaikenlaisia itsevihaisia toimintoja, jotka aina eivät jää haittaamaan vain omaa elämää. Ongelmallista on myös, jos joku muu pyrkii määrittelemään sen, millaista ihanuutta pitäisi edustaa.
Kokemusta ihanuudesta rakennetaan pienestä pitäen vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin ja kulttuurin odotuksiin, eikä siksi ole vain oma vika, jos ei siihen usko. Silti jossain vaiheessa ihanuudesta voi opetella ottamaan itse enemmän vastuuta. Halu tulla nähdyksi tulkitaan helposti narsismiksi. Aikuinen siinä kuin lapsikin tarvitsee kuitenkin peilejä, toisten ihmisten hyväksyviä katseita, joiden kautta rakentaa käsitystä itsestään. Ulkonäkökeskeiseen kulttuuriimme sisältyy korostunut odotus näkymisestä muiden katsetta miellyttävällä tavalla. Tämä vaatimus kolahtaa tarpeeseen olla erityinen ja rakastettu ja voi tehdä ihmisen haavoittuvasti riippuvaiseksi toisten ihmisten odotuksista. Omakuvan kohtaaminen on useille ihmisille aluksi järkytys. Tämän reaktion huomaaminen pistää näkemään, kuinka armottomasti itseensä ajoittain suhtautuu. Kuva pistää tietoisen valinnan eteen: jatkanko näin, vai opettelenko katsomaan itseäni lempeämmin? Näkemään ryppyjen, finnien ja makkaroiden sijaan tunnelman, ilmeen, sen mitä oma katseeni minulle kertoo?

’Mä uskon sun teoriaan. Mulla, niin kuin myös sulla ja tolla tuolla, on oikeus olla oman elämänsä sankari. Ylipäätänsä kaikki olennothan ovat erilaisia, niin sen pitääkin olla. Eikä ketään tulisi verrata toisiinsa, koska eihän se ole mahdollista. Mutta ikävä kyllä arvostelulta ei elämässä voi välttyä. Jos se ei sitten ole pomo tai opettaja niin sitten joku toinen ihminen. Mutta totuus on, ettei eteenpäin jaksa ellei usko itseensä, usko olevansa erityinen ja hyvä. Se nakertaa syvältä, jos tuntee olevansa muita huonompi.’

’Olis aika tyhmää jos me kaikki oltais samannäkösiä, eihän meist ees tunnistais. Tai jos vaikka rakastuis, ni ihan sama kehen.’

’Olen pitkälti samaa mieltä ”ihanuusteoriasta”. Mun mielestä aivan liikaa katsotaan ulkoiseen ihanuuteen ja verrataan sitä dösäpysäkin mainospimuun. Mun mielestä jokainen on kaunis ja ihana omassa persoonassaan ja muodoissaan ja kaikkien pitäisi tuntea olevansa erityisiä.’

’Siis tottakai, jos sua haukutaan, ni kyl sul on aika heikko itsetunto sit. Senhän takia nuo itsemurhatilastot varmaan on mitä on. Kyl must tuntuu et suurin osa niistäki liittyy siihen, et sua ei oo hyväksytty tai jotain.’

’Jokaisella pitäisi olla ehdottomasti edes kerran hetki, jolloin tuntee olevansa tärkeä ja erityinen ihminen. Kaikki ihmiset ovat joillekin tärkeitä, mutta ei välttämättä tiedä sitä. Meidän pitäisi aina muistaa lähimpiä ihmisiä ja näyttää niille, että aina on joku, joka välittää.’


LASTENKODISSA ASUMISESTA

Lastenkodissa asuva lapsi joutuu kohtaamaan muiden ihmisten ennakkoluuloja. Pahimmillaan kaverin vanhemmat kieltävät lapsen kuullen yhdessäolemisen tai pelottelevat omaa lastaan lastenkotiin joutumisella. Kaikki tytöt olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että tietämättömyys on vähenemässä. Enää ei niin usein luulla, että lastenkodissa asuminen olisi jotenkin lapsen oma vika. Lastenkotiin voi myös päästä. Syystä tai toisesta lapsi ei ole saanut kotona tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa. Silti ero vanhemmista saattaa tuntua lapsesta hylkäämiseltä. Tavallista on, että myös lastensuojeluasiakasperheen vanhemmat ovat lapsuudessaan jääneet vaille tarvitsemaansa rakkautta ja tukea. Osattomuus, päihde- mielenterveys- ja väkivaltaogelmat ovat saattaneet jatkua jo monen sukupolven ajan. Silti jokaisella lastenkodin lapsella on aivan omanlaisensa tarina. Lastenkodissa asuminen ei saisi määrittää ketään.

’Varmaan jokainen, joka on asunu lastenkodissa, törmää noihin. Joku ainakin sanoo jotain ikävää. Viimesin juttu oli uudella työpaikalla. Mun työkaveri, joka muuten oli ihana ja mä tykkäsin työskennellä sen kanssa, se haukku jonkun lastenkodissa asuneen tuttavansa ihan tosi pahasti. Mä kerroin sille, et mäkin oon asunut lastenkodissa. Se kuitenkin tykkäs musta ihan hirveesti, aina kehu mua ja kaikkee. Se oli sen jälkeen tosi nolona ja alko heittää leikiks koko juttua. Kyllä se sit tajus, tai kun mä vähän näpäytin sitä takasin, tai ihan ystävällisesti sanoin, et mäkin oon lastenkodista, ja ettei kannata yleistää. Mut mä en tiiä, mistä ihmeestä se tulee. Onko sit ennen lastenkodeissa ollu jotain friikkejä, vai mistä ihmeestä se tulee?’

’Mulle henkilökohtaisesti on tullut aika vähän sanomista siitä, että olen asunut lastenkodissa. En ole sitä kieltänyt, jos joku on kysynyt, mutten myöskään kylillä huudellut. Ei sillä, että tuntisin siitä noloutta, vaan sillä että kaikki ihmiset eivät ymmärrä. Moni luulee väärin, että jouduin sinne omasta syystä, että mä oon tehnyt jotain pahaa ja tuo on rangaistukseni, vaikka se onkin päinvastoin. Monesti luullaan, etta lastenkodin asukki on jonkinlainen toisen luokan kansalainen.’

’Sen silmät meni pyöreeks ku mä kerroin. Se näytti ihan ku mä olisin ollu joku murhaaja. Mä olin ihan et: ai mikä sulle tuli, se muuttu ihan kalpeeks. Se sano, et: ’mun täytyy kertoo äidille’. Mä olin et: ’mitä se sille kuuluu.’ Se oli et: ’no täytyyhän sen tietää, millasten ihmisten kanssa mä oon tekemisissä!’

’Ei mulle oo kyl ollu mitään ikävää lastenkodissa asumisesta. Kyselty millasta siel on. Mä pidin itseasiassa siit jonkun esitelmänkin äikässä. Ihan mielenkiinnolla ne suhtautu. Ei yläasteellakaan mulle kukaan mitään, kun musta ei muutenkaan aateltu mitään hyvää, ku mua kiusattiin ihan hirveesti, paitsi ysillä. Mut se oli vaan yks lisä siihen päälle, et so what. Ei kyl mun mielestä enää nykyään kovin moni aattele tolleen.’

’Jos ei joku tykkää, niin sittei vittu tykkää, ei se mun syy oo, et mä oon siel asunu. Ei se oo mulle. Jos ei ymmärrä, ni sit on oltava sen tyhmyytensä kans. Eihän sieltä odoteta mitään, aatellaan, et eihän sieltä voi tulla mitään. Se on valmis ajattelumalli.’

’Ennen mua hävetti lastenkodissa asuminen. Nykyään mä oon ylpee siitä. Mä hehkutan sitä!’


MEDIAN SEKSITYPYISTÄ

Lehtien sivuilta bussipysäkeille, silmiin tunkevat kauniiksi rakennetut ihmisvartalot. Ne näyttävät jättävän jälkensä, ikäänkuin olisimme oppineet näkemään kauneutta vain tietyllä tavalla ja katsoisimme saman suodattimen kautta myös itseämme. Median naiskuva ja tytöille tuputetut roolit saavat tiukkaa kritiikkiä projektin nuorilta naisilta. Heidän mielestään syytä ankaruuteen, jolla liian monet ihmiset itseensä suhtautuvat, saattaisi löytyä myös suomalaiselle kulttuurille edelleen yleisestä tavasta vähätellä itseä ja säästellä hyvän palautteen antamista. Vuonna 1998, kun aloitimme valokuvaamisen tyttöjen kanssa, ei median naiskuvasta juurikaan käyty yleistä keskustelua arkimedioissa. Aihe nousi kuitenkin väistämättä myös meidän projektin teemaksi.

’En tiedä, kasvetaanko niihin odotuksiin, mutta sitä se vaan on tänä päivänä. Pitää olla meikkiä ja muodikkaat vaatteet. Että näyttäis muiden mielestä kauniilta ja täydelliseltä. Jokainen normaali ihminen jollain tavalla pitää huolta ulkonäöstään, mutta sen pitäis miellyttää itseä, eikä muita.’

’Ensinnäkin ne mainosten ihmiset ei oo tavallisen ihmisen näkösiä. No onhan mun mielestä aika rivoo, et ämmät on jossain stringeissä perse paljaana ratikkapysäkillä koko maailman töllisteltävänä. No emmä tiiä, mun mielestä se on ihan niiden oma asia jos ne suostuu sellaseen.’

’Kaikki mainoksissa käytetyt tytöt ovat viimeisen päälle kauniita ja laihoja, vaikka ovat todellisuudessa ketä tahansa tyttöjä. Tämä antaa monille tytöille pakkohalun laihtua ja olla täydellinen.’

’Onhan se väärin, ja kyllähän kaikki sen tietää, mutta silti ne kuvat vaikuttaa. Se on jossain alitajunnassa.’

’En mä oikeestaan mitään median kuvia katsele, tai ehkä niitä sotakuvia. Ne tissimainokset ei jää kyllä mieleen yhtään. On niillä silti varmaan aika iso merkitys, just nuorille tytöille. Kai sen pitäis kuitenkin lähteä itsestä, että lähteekö niihin odotuksiin mukaan.’

’En mä nyt ainakaan haluu olla mikään tavallinen. Mun mielestä se on niin apinointia, kun kaikkien täytyy olla samannäkösiä.’

’Ehkä jotkut sit pystyy olemaan niin naisellisia ja ihania, mä en ainakaan jaksa ees yrittää enempää, mitä on.’

’Seisoskelin tossa viikko, pari sitten rautatieasemalla odottamassa ystävääni, kun eteeni tupsahti mies, joka kysyi saiko mua häiritä. Vastasin, että sai. Hän kysyi sitten, josko mua olis kiinnostanut tulla iltatytöksi/tähtitytöksi. Järkytyin lähinnä siitä, että näytinkö mä todella siltä, että mä tarvitsisin sellaista pönkittääkseni itsetuntoani. Vastasin, etten ole, ja kävelin pudistellen päätani ystäväni luokse, joka saapui juuri. Olihan se tietenkin jossain määrin imartelevaakin, mutta mä en itteeni mihinkaan lehtiin halua esittelemään, varsinkin, kun ko. kuvat ovat varsin alentavia ja niillä haetaan vaan mieskatsojakunnan huohotusta.’

’Meidän ja median ottamissa kuvissa suurin ero lienee oma halu. Mallithan tekevat vain työtaan eivätkä niinkään toteuta itseään. Eikä heillä varmaan ole minkäänlaista sanaa siihen, minkälaisia kuvia saa ottaa, kun he ovat myyneet kroppansa jollekin firmalle, joka niistä päättää.’

’Joillain miehilläkin on, et ne ite näyttää miltä vaan, ja silti sen muijan pitää olla tosi kaunis ja ihana, et sen voi sit esitellä kavereille.’

’Mun mielestä tytöiltä/naisilta odotetaan liikaa, odotetaan et me kasvetaan tietyn roolimuotin mukaan. Pojilta ja miehiltä ei mielestäni odoteta läheskään niin paljon.’

’Mainitsemasi seksitipurooli on hirveä. Lasten vaateosastolta löytyy pikkutytöille sellaisia vaatteita, joita ei itsekään pistaisi päälle, niiden paljastavuuden tai tiukkuuden takia. Minkähänlainen pedofiili nekin lienee suunnitellut? Nykyään markkinoille tuodaan mitä ihmeellisempia nukkeja, esim. Bratz. Vanha Barbie ei enää riitä. Bratz on kuin pieni tyttö isoine silmineen, päineen, jalkoineen, mutta kun nukelle lisätaan vielä iso povi, niin mikä se silloin on?’

’Kyllä se vaikuttaa itsetuntoon, jos esimerkiks äiti on hirvee kana, kattoo peiliin: ’voi hitto mun pitäis laihduttaa’. Ei sano lapselle mitään, et ihan hyvä sä oot tollasena.’

’Jos tyttö itse ei osoita kiinostusta esim. äidin meikkivarastoon, kylla äiti varmaan jonkinlaisena velvollisuutenaan pitää viedä tytar "isojen tyttöjen ostoksille" ostamaan omat meikit. No riippuu varmaan äidistäkin ja siitä kuinka epävarma tämä itse on ulkonäöstään. Tiedän ihmisiä joille meikki on eräänlainen naamari, jota ilman ulos ei voi lähteä.’

’En tiedä kuinka paljon nykyvanhemmat ehtii enää kasvattamaan jalkeläisiään, kun heillä on aina niin kiire tehdä rahaa, jolla sitten yritetään paikata kadonneita perhesuhteita kerran vuodessa viikon kestävällä lomalla. Mun käsityksen mukaan kuitenkin tyttöjen edelleen odotetaan olevan kiltteja, auttavaisia, suloisia jne.’

’Suomessa kannustetaan, jos on tehnyt jotain, mut ei muuten. Ja kännissä.’

’Jos ihmiset olisivat tyytyväisempiä itseensä, hukkaan kuluva energia voitaisiin käyttää paljon paremmin, esim. muiden ihmisten huomioimiseen. Varsinkin Helsingissä ihmiset ovat todella itsekkäitä. Mutta toisaalta täällä ehkä pukeutumis- ja vartalonmuokkauspaineet ovat kovimpia.’

’Ehkä se on tällasissa isommissa kaupungeissa, että ihmisten pitää näyttää niin törkeen hyvältä, mut kun menee maalle, niin ei siellä oo mitään väliä miltä näyttää.’

’Kuvissa tarjotaan, et sul on rahaa, ja sit sä oot loistava. Entä jos sä ootkin sitä, mitä ei mainosteta. Ehkä vähän liian salaisuutena pidetään niitä huonoja puolia. Huostaanototkin on lisääntynyt, kun on niin paljon sairaita nuoria, jolle ei pystytä tarjoomaan mitään hoitoa. Silti esitetään, et tässä on se paremmuusluokka ja nää huonot jätetään. Tai sit sä oot jotenkin autettava, senhän pitäis olla itsestäänselvää, että autetaan. Kovin moni ei halua olla autettava.’


OMAN MINÄN TUTKIMISESTA

Valokuvien avulla voi nähdä erilaisia puolia itsestään. Kuvat antavat luvan katsoa itseä ja omaa elämää. Omakuvaan heijastuu usein syvällisellä tavalla koko oma elämäntilanne, mitä minulle kuuluu, tai millainen oli juuri tuo tietty elämänvaihe. Silti mielessä saattaa vaania epäilys: onko oman kuvan katsominen ja siitä pitäminen liian narsistista? Omakuvien joukosta saattaa löytyä sellaisia, joissa maisema, tunnelma, oma ilme, aivan kaikki ovat juuri sitä, millaisena haluaa itsensä nähdä. Tällaisesta kuvasta voi tulla tunnetasolla tärkeä ja rakas. Sitä haluaisi katsella ja vaalia mielessään. Silti on iso kynnys myöntää, että pitää omasta kuvastaan, saati, että se ripustaisi esille. Suomalaisessa kulttuurissa tällainen ei ole tapana.

’Omakohtaisesti kyllä uskon, että valokuvien ottaminen voi auttaa suhtautumaan itseen lempeämmin. Mua se on hitusen muuttanut, saisin olla vieläkin lempeämpi.’

’Kun johonkin tottuu, siitä alkaa lopulta pitämään. Niin käy myös omakuvien. Kun niitä selaa tarpeeksi kauan alkaakin huomaamaan, etten mä niin pahan näkoinen olekaan. Monelle käy varmasti näin.’

’Must ei oo otettu paljon kuvia sillon, kun mä olin pieni. Et musta ei oo hirveesti kuvia.’

’Ehkä hieman narsistisenakin, olen katsellut ja nauttinutkin otetuista kuvista jälkeenpäin monet kerrat. Olen tykännyt näytellä niitä myos kavereille. Kuvat ovat tehneet musta erikoisen, uniikin. Olen myös kertoillut kuviin liittyviä juttuja, kuten että oli tosi kylmää, kun siellä sato. Kuvista sellaista ei huomaa.’

’Olen saanut ainoastaan hyvää palautetta kuvista. Kuvaajaa on kehuttu ja sitten tietenkin kuvattavaa: ’Ootpa sä kaunis tässä kuvassa’. Itse tykkään kuunnella kehuja hyvin otetuista kuvista, sekä siitä, että näytän itseltäni kuvassa. Haluan kaikenlaisen palautteen kuvista, koska se on tärkeää, oli se sitten hyvää tai huonoa. Mielipidettä en ole muuttanut kertaakaan kuvista muiden palautteen vuoksi.’

’Kyllä joskus mä oon näyttäny niitä kavereille. En mä nyt silleen tuijottele, et ai vitsi mä oon ihana. Ehkä tääl Suomeski on opetettu, et sä et saa kehuu ittees tai sit sä oot itserakas. Pitää olla vaatimaton.’

’Joskus kun mä siivoon ja ne kuvat tulee sieltä, sillon mä kattelen niitä. Mun kaveri näki ne pöydällä ja naureskeli jotain. Se ei tajunnu, minkä takia mul oli sellasia vaatteita. Mä selitin sille, jos se ees ymmärsi mitään.’

’Kyllä se, miten muut mut näkee, on varmaan enemmän ollu mukana sillon aikasemmin, mutta kyllä se varmaan säilyykin. Jos joku selaa niitä kuvia, niin kyllä mä nyt kuuntelen, mitä se sanoo niistä.’

’Kuvista näkee minkä näkönen on, tai peilistä, mutta en mä ainakaan osaa silleen kattoa, miltä mä näyttäisin jonkun toisen silmissä. Kyllähän mä nyt tietenkin sen tiedän, että kun mä tässä kameran edessä oon, niin siinähän on kaikkia sellasiakin fiiliksiä, joita tästä kuvasta ei nää.’

’Mä ainakin tiedän heti, jos mä en tykkää jostain kuvasta. Jos siinä on just joku tosi pälli ilme tai just jotkut finnit näkyy hyvin tai jotain. Tai se on vaan se ilme, mitä ei tunnista. Mut ehkä se on niinkin, kun toinen ihminen kattoo jotain kuvaa, että tää on tosi hyvä, et sä oot tollanen, tollaset sun ilmeet on. Enhän mä koko ajan voi nähdä mun naamaa, mimmoset mun ilmeet on. Kun kattoo vaan peilistä, siinä on ihan tavallinen ilme, mutta näissä kuvissa on niitä ilmeitä kans, mitä normaalisti on, kun puhuu ja olee.’

’Minua on kuvattu kaksi kertaa aiemmin. Minusta otetut kuvat ovat olleet onnistuneita ja kaikki erilaisia. Olin tyytyväinen kuviini. Pidin sellaisista kuvista, joissa oli kaunis tausta/maisema ja tietty ilme (hymy, vakavuus jne.) En tiedä mikä omissa kuvissa on kiinnostavinta. Kun katsoi itseään, huomasi uusia ilmeitä. Joissakin kuvissa olin oma itseni, mutta joissakin ihan vieras.’

’Paljon löytyi kuvia, joissa pidin itsestäni. Joissakin näytin juuri sellaiselta, kuin olen ja toisissa näytin niin oudolta, että pisti miettimään olenko se tosiaan minä. On tosi jännää katsella itseään niin monelta taholta.’

’Olen saanut paljon hyvää palautetta kuvista ja se on tuntunut tosi hyvältä, kun en itse uskonut onnistuvani kuvissa. Mun mielestä rehellinen palaute on tärkeintä. Mulla on ollut kuvia, mistä en ole pitänyt, mut joku muu on pitänyt niistä ja joskus olen itse alkanut katsoa niitä kuvia erilailla.’

’Ainoastaan olen ajatellut, etten olekaan niin pahannäköinen kun olen joskus luullut. Ja miten erilaisia ja ’söpöjä’ ilmeitä minullakin voi olla.’

’Musta on ollut alun alkaen kivaa ottaa kuvia sun kanssa, koska ei ole tarvinnut paljon miettiä, miten ”tälläytyä” joka kuvaan. Ja kuvia on otettu niin paljon, että jonkun on pakko onnistua. On kiva huomata, että on onnistunut joissain kuvissa.’

’Mulla on ainakin silleen, mis kuvis mä oon kaunis, ni mä tykkään. Tai jotain sellasta.’

’Mun mielestä etenkin niiden kuvien ottamisessa on paljonkin oman minän tutkimista ja roolileikkiä. Ne ovat tosi tärkeitä nuorille oman minän löytämisen kannalta.’

’Sitä pelätään itsensä näkemistä ja katselua, että se olis jotenkin noloo. Yleisesti luullaan, että on itserakas, jos kattelee omia kuviaan mielellään. Mä taas uskon, että se on osa itsensä tutkimista. Toisaalta itsetunto voi vaikuttaa asiaan, ajatellaan, etten ole tarpeeksi kaunis tai hyvä kuvattavaksi.

’Kokeilua tarvitaan ennen kuin oma minä loytyy. Joko sitten leikitään vaatteilla tai asenteilla. Meidän kuvissa oli ehkä sitä samaa kokeilua, miltäköhän mä näyttäisin tossa?’

’Kyllä tällanen kaikille antais jotain. Jokainen tervejärkinen ihminen etsii jotain itsessään.’


KUVIEN SATUMAISUUDESTA

Maailman ihanin tyttö –valokuvissa on ollut mukana satumainen vire. Jossain vaiheessa kuvien valmistelusta tuli spontaanimpaa, eikä asujen ja kuvauspaikan valintaan enää nähty aivan niin paljon vaivaa. Näistä kuvista ei kuitenkaan tullut yhtä rakkaita. Myös kuvaustilanteessa jännitys vaivasi enemmän. Jouduimme siis palaamaan takaisin rakennetumpaan kuvaan. Osoittautui, että juuri valmisteleminen ja arjessa näkymättömän näkyväksi tekeminen, teki kuvaamisesta poikkeuksellista. Aistittava tarunhohtoisuus kuvaustilanteessa, auttaa kuvan päähenkilöä kokemaan itsensä erityiseksi ja arvokkaaksi.

’Satumaisuushan siitä just tekee jotenkin erikoisen, että ne ei ole vaan niitä dokumenttikuvia. Ettei tarvii olla aina sellanen, kun on normaalisti.’

’Kuvien tunnelma on satumainen, koska kuvista löytyy rakkautta ja rauhallisuutta, mitä tosi elämässä saa etsimällä etsiä. Niissä on ollut onnellisuuden tunne mukana.’

’No en tiedä, onko se satumaisuus mikään tarve, mutta ehkä se just kuvaamisessa onkin ollut kivaa. Ei mulla näissä arkisemmissa kuvissa oikeestaan semmosta tunnetta ole ollut. Vaikkei nyt välttämättä halua pakoilla itseään, tai mitään, mutta kyllä noissa oli kivaa, ettei tarvinnut olla ihan oma itsensä. Tai siis ei niin, ettei TARVII olla oma itsensä, vaan niin, että voi olla jotain muutakin. Tää on tyhmä esimerkki, mutta vaikka vappuna on ihan eri fiilis, jos on pukeutunut joksikin, kun että lähtis tavallisesti juhliin. Vaikka siinä on sama ihminen, on ihan erilainen tunnelma.’

’Mulle se merkitsi paljon ns. todellisuudesta irtautumista. Sai leikkiä satuhahmoa ja rakentaa mielessä tarinaa.’

’Mun mielestä se on ihan uskomaton juttu, et pitää olla jotenkin viehättävä, ja että vielä on ihmisiä, jotka oikeesti ajattelee, että sellanen pitää olla. Kyllähän toi satujuttu meiän kuvissa on just sellasta, mikä on tytöille sallittua, mutta siellä on sit myös sellasia kuvia, jotka ei mee siihen tyttömuottiin. Se on vielä sellasta vanhaa, puhtaampaa, kun mitä tytöiltä yleensä odotetaan. Mutta ne, jotka on vaikka kuus vuotta nuorempia kun minä, ei välttämättä kaipaa enää sellasta.’

’Mielikuvitus on aina hyvä juttu, harmi vaan, monet kadottaa sen vanhetessaan. Mielikuvitus piristää arkea ja tuo siihen uutta ulottuvuutta.’

’En mä tiiä, tai siis mä tykkään kaikista keijujutuista ja enkelijutuista. Musta se on vaan kivaa, sellasta.’

’Luonto on jo itsessään kaunis. Ja kun siihen lisätään vielä kaunis tytto, voiko kuvat enää epäonnistua... Toisaalta eivätkö ihmiset lähde luonnon helmaan esim. mökille rentoutumaan ja olemaan oma itsensa? Luonnossa on oma taikansa ja maailmansa.’

’Itse rakastan luontoa ja se on tärkeä osa jokaisen ihmisen elämää, joten sen näkyminen kuvissa on minulle tärkeää ja se on kaunista.’

’Luonto on paljon kauniimpaa, kun jotku betonihärvelit ja autot ja tällaset. Ja luonnollista.’

’Varsinkin lumimaisema on kaunis. Vaikka siel on tosi kylmää, tulee sillee hyvii kuvii. Emmä kesämaisemasta kauheesti välitä, mut lumimaisema on kivempi, mun mielestä.’


VALOKUVAN VOIMASTA

Mikä sitten on koko projektissa ollut tärkeintä maailman ihanimmille tytöille? Itsestä saadut, ihanat kuvat, kuvaustilanteen erityinen lumo, yhdessä koetut retket, vai se, että olemme keksineet jotain sellaista, mistä muillekin voi olla iloa? Jokaisen tytön kokemus vaihtelee, mutta varmaa on, että valokuvissa on erityistä voimaa.

’Mä olin otettu, kun aluksi kysyit kuvaamisesta, vaikka hetki menikin tajuta, että just minä. Muistan sen, että oli vaikeeta kertoa ja löytää mitä halusi kuvilta.’

’Kuvien otto on ihan mukavaa puuhaa. Arjessa ajattelee asioita jatkuvasti. Kuvattavana kun on, niin voi unohtaa muun maailman ja keskittyä vain siihen kuvaukseen. En ajattele murheita, enkä muita askarruttavia asioita. Kivaa on katsella myöhemmin kuvia, jotka on otettu eri aikoihin ja niistä huomaa, miten paljon on muuttunut ulkoisesti. Sisältö ihmisestä tuskin muuttuu koskaan?’

’Meidän kuvien ottaminen on ainakin mulle tuonut tietynlaista itsevarmuutta. Ennen juoksin karkuun aina, kun kamera tuli näkyviin. Varsinkin koulukuvista huomaa kuinka inhosin kuvausta. Jotenkin niissä joutui aina olemaan sellainen kuin kuvaaja halusi: istua tietyssä kulmassa, tietty hymy kasvoilla. Nykyään en juokse kameraa karkuun, vaan se tuntuu hyvälta. Meille onkin heilan kanssa tullut tapa kantaa kameraa mukana ja ottaa kuvia toisistamme. Se on hauskaa ja yhdistävää.’

’Mun mielestä tärkeintä on ollut se, että jokainen on saanut tuntea itsensä tärkeäksi. Ja vielä se, että tämä on onnistunut ja ollut kaikinpuolin kivaa.’

’Musta oli kivaa, että kiva ihminen keskittyi vain muhun. Kuunteli mielipiteitä ja ehdotuksia kuvista. Ja sun kanssa pystyy puhumaan paljon muistakin asioista kuin niistä, jotka liittyvät kuvaukseen.’

’Aika hassulta tuntui olla keskipisteenä, aika oudolta. On ehtinyt tottua siihen, että ei ole ketään muuta, et on ihan yksin ylipäätään. Tai mä en odotakaan et olis ketään muuta. Kaikki ei ole tottunu siihen minä-olemiseen, on aina turvautunu johonkin muuhun.’

’Ensimmäisiin kuviin en paneutunut ollenkaan niin vaatetukseen ja ulkonäköön. Se oli sellaista harjoittelua vasta, mutta nekin oli onnistuneita silti. Olen luonteeltani kuitenkin sellainen, et jos luotan ihmiseen, niin uskallan olla oma itseni, ja suhun mä luotan ja uskalsin olla kuvissa ajattelematta, miltä minä näytän. Myönnän silti, että vähän jännitti, kun kuvaus ja keskipisteenä oleminen oli uutta.’

’Tärkeintä on ollut se, että on saanut nähdä, että onnistuu kuvissa ja se on tuntunut tosi mukavalta.’

’Jos molemmilta osapuolilta loytyy aito kiinnostus ja halu tutustua toisiinsa, tämä valokuvamenetelma toimii varmasti. Omahoitajan kanssa se olisi ihanteellista, mieti nyt miten se muuttais sitä tunnetta, että toi on vaan töissä täällä! Mutta harvassa paikassa vain on resursseja tällaiseen.’

’Kaikki on mulle tärkeintä, noi valokuvat ja yhdessäolo ja kaikki mitä me tehään siellä.’

’Siihenhän liittyy se retkikin. Kyllä nyt noikin kuvat, niistä tulee niin paljon mieleen kaikkea. Muistan ainakin kun me oltiin uimassa ja saunassa ja syötiin hyvää ruokaa, niin, ei nyt mitään kummallista.’

’Musta on ihanaa saada kaikkien tyttöjen kuvat näytille, että kaikki tietävät, että olemme maailman ihanimpia tyttöjä!!!’

’Tärkeintä on, et me näytetään joku toinen kanta siihen, mitä suurin osa, jotku massaihmiset ajattelee. Kylhän mulle on ollu tärkeetä, et ollaan kuvattu, mut näyttelyssä mulle on tärkeetä, että ihmiset voi nähdä jotain muutakin.

’Onhan tärkeää, että ulkopuoliset saavat tietää mitä tämä kaikki sitten on, ei vaan pelkkiä kuvia.’